Eräänä huhtikuisena sunnuntaina vuonna 2010 olin brunssilla perheellisten ystävieni E:n ja T:n kanssa. Mietimme yhdessä minun, pian 30 täyttävän itsellisen naisen mahdollisuuksia saada perhe. Oivalsin joskus vuoden 2002 tienoilla haluavani lapsia, kun kuulin silloisen poikaystäväni, sittemmin avomieheni, sanovan jollekin, ettei hän ikinä halua lapsia. Erosimme muutaman vuoden päästä ja sen jälkeenkin on ollut hiljaista perheen perustamisesta kiinnostuneiden nuorten miesten suhteen.
Kävimme kahvilassa ystävieni kanssa läpi eri vaihtoehtoja: yhden illan juttuja ilman ehkäisyä, klinikkaa ja erityisesti sateenkaariperhejärjestelyjä, joiden myötä lapsella olisi mahdollisuus useampaan kuin yhteen rakastavaan vanhempaan. Tuttavapiiriin ja sen liepeille kuuluu sen verran monta erilaista perhejärjestelyä, että keskustelumme liikkui melko arkisella ja käytännönläheisellä tasolla.
Kesken kaiken puheeseen puuttuivat naapuripöydän asiakkaat, jotka eivät olleet voineet olla kuulematta keskusteluamme. Kyseessä oli miespari, joka kertoi etsineensä jo jonkin aikaa naista perustamaan perheen kanssaan. Heidän huomionsa oli kiinnittynyt erityisesti realistiseen suhtautumiseemme sateenkaariperheisiin ja niihin liittyviin haasteisiin. Siinä sitten esittäydyimme lyhyesti ja miehet antoivat yhteystietonsa sekä kehottivat ottamaan yhteyttä tai olemaan ottamatta, kumpi vaan tuntuu oikealta.
Kyseisestä sunnuntaista ja lapulla käsilaukussa kantamastani sähköpostiosoitteesta lasken alkaneeksi sateenkaarivauvani kantoajan, jossa nyt ollaan menossa yhdeksässätoista kuukaudessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti