Tämä kirjoitus sisältää yksipuolisen kuvauksen tapahtuneesta ja subjektiivista tilitystä.
Otsikko sinänsä kertoo kaiken tarvittavan. Isä on vetäytynyt hankkeestamme, homovauvat on peruttu.
Tapasin isän toistaiseksi viimeisen kerran maaliskuussa. Silloin hän kertoi saaneensa työtarjouksen ulkomailta, harkitsevansa sen vastaanottamista ja saavansa tiedon toukokuussa. Minkä päänsisäiseltä kohinalta kuulin, ymmärsin, ettei hän ota työtä vastaan mikäli olemme siinä vaiheessa raskaana.
Ovuloin viimeksi pääsiäisenä. Silloin ei yritetty, koska isä sanoi, ettei halua olla raskaana toukokuussa saadessaan tiedon työstä. Oli piinallista istua kotona tietoisena siitä, että niillä minuuteilla ovuloi, siitä kuinka turhaan se tapahtuu ja siitä kuinka rajallinen määrä munasoluja on jäljellä. Harkitsin lähteväni baariin ja iskeväni sieltä jonkun pahaa-aavistamattoman lapseni isäksi. Syvän epätoivon hetkelläkin pidin sitä kuitenkin epäreiluna tapana ratkaista asia.
Vähitellen on käynyt lopullisesti selväksi, että homovauvat on peruttu. Koska isä maaliskuussa erikseen pyysi minua olemaan kertomatta työkuvioistaan, olen pitänyt muuttuvan tilanteen omana tietonani ja hautonut sitä yksin. Nyt en enää pysty elämään yksin asian kanssa.
Olen musertunut ja onneton. Kyllä, voin aina mennä klinikalle tai narikkajonoon pilkun jälkeen tai pyytää lahjoittajaksi jonkun tutun tai mitä vaan. Olen kuitenkin menettänyt ulottuvillani olleen sateenkaariperheen, jossa lapsella on minun lisäkseni toinenkin rakastava vanhempi. Vanhempi, joka pystyy tarjoamaan lapselle asioita, joita minulla ei ole tarjottavana.
Päivälleen kaksi vuotta sitten, sosiaalifoorumiviikonlopun sunnuntaina, tapasin ensimmäisen homoparin. Kahden vuoden ja kaksien pitkien, syvien ja hetkittäin pirullisen kivuliaiden keskustelujen jälkeen en ole milliäkään lähempänä haavettani omasta lapsesta.
