perjantai 30. joulukuuta 2011

No news is no news

Anteeksi melkein kahden viikon radiohiljaisuus! Monesta suunnasta on jo ehtinyt tulla palautetta, kun blogi ei ole päivittynyt.

Mitään kerrottavaa ei ole. Kuukautiset alkoivat kellontarkasti kierron 29. päivän iltana. (Pisteet kropalle täsmällisyydestä! Helpottaa kuitenkin projektia merkittävästi.) Koko edeltävän viikon mietin ja kuulostelin kroppaa, oliko tuo tuntemus, entä tuo. Varmaan kaikki niistä olisivat muuttuneet muistoissa satavarmoiksi raskaustuntemuksiksi, jos kuukautisia ei olisi kuulunut ja testi olisi näyttänyt plussaa..

Kalenterin mukaan huomenna ovuloi, pitää kuulostella tuntisiko sen. Toisinaan tuntee, toisinaan taas ei. Yrittäminen jää tällä kierrolla väliin, koska ovulaatio osuu täsmälleen keskelle tulevan isän ulkomaan reissua. Pitääkin merkata molempien kalentereihin punakynällä kevään ovulaatioviikot, että osataan aikatauluttaa itsemme samaan maahan ja samalle paikkakunnalle ratkaiseviksi päiviksi.

lauantai 17. joulukuuta 2011

Avoimuuspolitiikasta

Viime päivinä olen miettinyt, mitä kertoa, missä vaiheessa ja kenelle.

Ensimmäisistä neuvotteluista homoparin kanssa kerroin ihan kaikille. Ajattelin, että mitä useampi tietää sitä useampi vastaavasti tuntee omistajuutta prosessiin ja samalla sen lopputuotteeseen. Keskustelujen päätyttyä tuloksettomina melkein puolentoista vuoden jälkeen ajattelin, että maailmankaikkeus rankaisi kylillä huutelusta. Toisista neuvotteluista tiesikin sitten suunnilleen kourallinen ihmisiä.

Tuleva isä on omaksunut sanotaanko täydellisen avoimuuden politiikan. Ovulaation aikaan hän sanoi töissä lähtevänsä kotiin masturboimaan. Minä olen jakanut tämän blogin osoitetta niille, joita olen arvioinut sisällön kiinnostavan.

Tyypillisesti tulevat vanhemmat kai pitävät raskauden omana tietonaan ensimmäisen kolmanneksen, jonka aikana riskit ovat suurimmat. Se ei taida tulla kyseeseen, kun iso joukko ihmisiä jännittää montako viivaa tikkuun lähipäivinä ilmestyy.

tiistai 13. joulukuuta 2011

Vuosi ja neljä kuukautta

Kohdattuani miesparin sattumalta brunssilla kuljeskelin kuukauden verran heidän sähköpostiosoitteensa lippulapulla käsilaukussani ja mietin asiaa. Lopulta kesäkuun alussa sain kerättyä rohkeutta, laitoin heille mailia ja ehdotin tapaamista. Siinä vaiheessa toinen heistä oli jo lähtenyt kesälomareissulle toiselle puolelle maailmaa. Toisen tapasin päivää ennen kuin hän seurasi perässä. Tavatessamme puhuimme niitä näitä emmekä menneet yksityiskohtiin toivomiemme järjestelyjen suhteen. Päätimme pohtia asiaa tahoillamme kesän ajan ja palata asiaan lomien jälkeen. Päällimmäinen tunteeni tapaamisen jälkeen, mitä ystävillenikin toistelin, oli "toivon tämän onnistuvan".

Syksyn ajan tapasimme säännöllisesti joka toinen viikko, loppuvuodesta kerran viikossa ja kävimme läpi kaikkia kuviteltavissa olevia lapsiin, vanhemmuuteen ja kasvatukseen liittyviä kysymyksiä. Tuntui, että toiveemme olivat yhteen sovitettavissa, mutta eivät kuitenkaan niin identtisiä, että olisi ollut syytä epäillä kenenkään pidättelevän todellisia tuntemuksiaan. Jo syksyllä miesten keskinäinen tilanne oli sellainen, että aiesopimus luonnosteltiin minun ja toisen heistä väliseksi. Tarkoituksena oli allekirjoittaa se tammikuussa ja aloittaa toteuttaminen huhtikuussa.

Keväällä olimme molemmat kiireisiä töissä. Niin miesten tilanne kuin minunkin elämäntilanteeni olivat sietämättömän vaikeita. Alkukesästä isäkandidaatti kertoi olevansa omaksikin yllätyksekseen kahden vaiheilla hankkeemme suhteen ja mielensä muuttuvan päivästä toiseen. Syyskuussa tapasimme ja varmistui, ettei homovauvoja tule.

Vaikka ratkaisu ei lopulta tullut yllätyksenä, olin tapaamisen jälkeen todella todella huonona. Pettynyt, toivoton, surullinen enkä yhtään lähempänä äidiksi tuloa kuin keskustelujen alkaessa vuotta ja neljää kuukautta aiemmin.

Tapasin alkuperäisen isäkandidaatin sattumalta pari viikkoa sitten. Tavattuamme tajusin, että minulla on ollut ikävä häntä ja keskustelujamme, jotka sateenkaariperhekysymysten lisäksi käsittelivät maailman kaikkia muitakin asioita. Vaikka pitkä prosessimme ei tuottanut vauvoja, luulen, että se tuotti ystävyyden.

torstai 8. joulukuuta 2011

Eräänä huhtikuisena sunnuntaina

Eräänä huhtikuisena sunnuntaina vuonna 2010 olin brunssilla perheellisten ystävieni E:n ja T:n kanssa. Mietimme yhdessä minun, pian 30 täyttävän itsellisen naisen mahdollisuuksia saada perhe. Oivalsin joskus vuoden 2002 tienoilla haluavani lapsia, kun kuulin silloisen poikaystäväni, sittemmin avomieheni, sanovan jollekin, ettei hän ikinä halua lapsia. Erosimme muutaman vuoden päästä ja sen jälkeenkin on ollut hiljaista perheen perustamisesta kiinnostuneiden nuorten miesten suhteen.

Kävimme kahvilassa ystävieni kanssa läpi eri vaihtoehtoja: yhden illan juttuja ilman ehkäisyä, klinikkaa ja erityisesti sateenkaariperhejärjestelyjä, joiden myötä lapsella olisi mahdollisuus useampaan kuin yhteen rakastavaan vanhempaan. Tuttavapiiriin ja sen liepeille kuuluu sen verran monta erilaista perhejärjestelyä, että keskustelumme liikkui melko arkisella ja käytännönläheisellä tasolla.

Kesken kaiken puheeseen puuttuivat naapuripöydän asiakkaat, jotka eivät olleet voineet olla kuulematta keskusteluamme. Kyseessä oli miespari, joka kertoi etsineensä jo jonkin aikaa naista perustamaan perheen kanssaan. Heidän huomionsa oli kiinnittynyt erityisesti realistiseen suhtautumiseemme sateenkaariperheisiin ja niihin liittyviin haasteisiin. Siinä sitten esittäydyimme lyhyesti ja miehet antoivat yhteystietonsa sekä kehottivat ottamaan yhteyttä tai olemaan ottamatta, kumpi vaan tuntuu oikealta.

Kyseisestä sunnuntaista ja lapulla käsilaukussa kantamastani sähköpostiosoitteesta lasken alkaneeksi sateenkaarivauvani kantoajan, jossa nyt ollaan menossa yhdeksässätoista kuukaudessa.

tiistai 6. joulukuuta 2011

Mikä perhe?

Kun asetelma on mikä on, olen alusta asti ajatellut olevani perustamassa sateenkaariperhettä. Eilen lueskelin Sateenkaariperheet ry:n nettisivuja, joille on listattu kaksitoista tapaa hankkia lapsi tai muuten päätyä vanhemmaksi/kasvattajaksi lapselle.

1. Adoptio
Ulkoinen (mahdollinen vain naimisissa oleville heteropareille) tai perheen sisäinen adoptio.

2. Sijaisvanhemmuus, tukiperheenä toimiminen
Mahdollista myös samaa sukupuolta oleville pareille, tosin eri kunnissa sosiaalitoimen suhtautuminen vaihtelee.

3. Aikuiskaverina tai kummina toimiminen

4. "Uusperheellistyminen"

5. Jaettu vanhemmuus
(ns. kolmi- tai neliapilaperheet)

6. Yksi vanhempi ja lapsia

7. Sijaissynnyttäminen/kohdunvuokraus

8. Nais-miespari ja lapsia
Myös naisen ja miehen perhe voi olla sateenkaariperhe, jos toinen tai molemmat vanhemmista ovat biseksuaalisesti suuntautuneita. Tällöin lapsia hankitaan usein miten "perinteisin menetelmin".

9. Transihminen/ihmiset ja lapsia

10. Naispari ja lapsia

11. Miespari ja lapsia
Lapsia toisen tai molempien aiemmista heterosuhteista tai sijaissynnyttäjän avulla.

12. Ystävykset ja lapsia

Huomaan, ettei meidän järjestelymme sovi oikein mihinkään listan kohtaan. Lähinnä ovat varmaan 5. Jaettu vanhemmuus ja 12. Ystävykset ja lapsia.

Jaettu vanhemmuus tarkoittaa useampaa aikuista (check), esimerkiksi mies- ja naisparia (noup), hankkimassa lasta ja jakamassa kasvatusvastuuta sekä kustannuksia yhdessä. Ystävykset ja lapsia on hyvää vauhtia muuttumassa todeksi, mutta lähtötilanteessa meitä oli kuitenkin kaksi toisilleen ennestään vierasta ihmistä, jotka tutustutettiin toisiinsa nimen omaan perheenperustamistarkoituksessa.

Muutamaan riviin tiivistettynä suunnitelmamme on seuraava: Lapsi laitetaan alulle koti-inseminaatiolla. Isä on mukana odotuksessa, osallistuu synnytykseen, tunnustaa isyyden ja meille tulee yhteishuoltajuus. Ensimmäisen vuoden ajan isä ja lapsi tapaavat mahdollisimman usein. Vähitellen, lapsen kehitystä kunnioittaen mennään järjestelyyn, jossa lapsi viettää isällään yhden yön arkena ja kaksi viikonloppua kuukaudessa. Lisäksi vapaa-aikaa, lomia ja juhlia vietetään koko joukolla.

Järjestely kuulostaa minusta ihan tyypilliseltä eroperheen systeemiltä. Paitsi että me ollaan homomies ja heteronainen eikä ymmärrettävästi olla koskaan oltu parisuhteessa keskenämme.

maanantai 5. joulukuuta 2011

Muumimukimenetelmällä ilman muumimukia

Tiistaina ennen pötköttelyä hain työpaikan lähiapteekista viiden millin injektioruiskuja ja kannellisia muovikuppeja. Koti-inseminaatiosta yleisesti käytetty nimitys muumimukimenetelmä on sympaattinen, mutta valitettavan harhaanjohtava. Posliini kun ei ole hyväksi siittiöille. Tämän selvittyä lupasin muumimukinimitykseen viehtyneelle ystävälleni P:lle, että muumimuki pidetään mukana prosessissa, jos ei muuten niin sujauttamalla siemennesteen sisältävä astia muumimukiin. Harmillisesti apteekin muovikuppi on kuitenkin halkaisijaltaan niin iso, ettei se mahdu muumimukin sisäpuolelle. Pitää varmaan seuraavan ovulaation ajaksi varata isän asunnolle yksi muumimurokuppi.

Toisella yrittämällä torstaina tapahtumien kulku oli seuraava:

Olimme sopineet tapaavamme kolmelta isän luona kolmen korttelin päässä työpaikaltani. Aluksi joimme teetä ja vaihdoimme tuoreimmat kuulumiset. Molemmilla oli ollut kiirettä töissä. Minä jäin keittiöön juomaan teetä, kuuntelemaan BBC:tä ja lukemaan lehteä isän vetäytyessä vessaan hoitamaan oman osuutensa. Ensimmäisellä kerralla tiistaina koko tilanne oli uusi, outo ja kiusallinenkin. Toisella kerralla torstaina tuoreen siemennesteen odottaminen viereisessä huoneessa ei tuntunut enää yhtään kummalliselta.

Muovikupista siemenneste imetään ruiskuun. Sitten ruiskua pidetään pystyasennossa, naputellaan varovasti sormella ilmakuplien poistamiseksi ja puristetaan ilma ulos ruiskusta. Siemenneste ohjataan ruiskulla mahdollisimman lähelle kohdunsuuta. Sitten vaan makoillaan puolisen tuntia lantio koholla.

Minun pötkötellessäni sängyllä jalat seinällä naistenlehteä lukien tuleva isä istui eteisen lattialla yrittäen saada iPadiaan keskustelemaan langattoman verkon välityksellä asunnon äänentoistojärjestelmän kanssa. Vertailimme myös joululomasuunnitelmia ja laskeskelimme kalenterista seuraavan ovulaation ajankohtaa. Puoli viideltä olin taas toimistolla valmistautumassa lähestyvän viikonlopun työmatkaan.