Tähän mennessä olen soittanut ziljoona puhelua ja käynyt ensikäynnillä lääkärillä sekä kahdesti psykologilla. Pakollisten psykologikäyntien tarkoituksena oli arvioida sopivuuttani luovutettujen sukusolujen saajaksi.
Ensimmäisellä kerralla asiaa lähestyttiin minun näkökulmastani, toisella kerralla lapsen näkökulmasta.
Psykologi kyseli parisuhteesta, jossa ollessani havahduin siihen, että haluan lapsia. Hän kysyi myös, minkälaisia kokemuksia minulle siitä suhteesta jäi. Olin kuulevinani myös kysymyksen, johtuuko kokemuksistani tuossa parisuhteessa se, ettei pitkiä parisuhteita sen päätyttyä ole ollut.
Psykologi heitteli myös erilaisia skenaarioita elämästä yksin hankitun lapsen kanssa. Näissä skenaarioissa minun (ja näin ollen lapsen) elämään tuli uusia kumppaneita, ei tullut uusia kumppaneita, oli raskasta vauva-arkea ja lapsen kysymyksiä omasta alkuperästään.
Elokuvassa Back-Up Plan Jennifer Lopezin esittämä päähenkilö törmää ihanaan mieheen tullessaan ulos hedelmöityshoitoklinikalta inseminaation jälkeen. Tuosta inseminaatiosta alkaa raskaus ja sitten ihastutaan, rakastutaan, kipuillaan sen kanssa, että mies ei ole tulossa olevien lasten (siis kaksosten) isä, erotaan, lapset syntyvät ja happily ever after.
Lähipiirissäni ja maailmassa käy jatkuvasti niin, että yksinhuoltajaäidin elämään ilmestyy uusi kumppani, joka ottaa sitten näköisensä paikan kuviosta. Sekä raskaana oleminen että lapsen olemassa olo ovat vallitsevia asiantiloja, joihin elämään asteleva uusi ihminen joko sopeutuu tai sitten ei.
Todella friikkiä sen sijaan on olla hedelmöityshoitoprosessissa ja samanaikaisesti pikkuisen tapailla mahdollisesti potentiaalista miestä. Tämä vaihtoehto ei esiintynyt myöskään psykologin skenaariovalikoimassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti